to 14. syyskuuta

Minulla on ollut evättynä jo toista viikkoa vapaus kirjoittaa Journaliini, Blogiini silloin kun sitä olen tarvinnut. Sillä en omaa Omaa Internetiä.
Eilen päätin muuttaa asian sitoutumalla taloyhtiön laajakaista-verkkoon. Minä, ihmislapsi, joka kammoksuu Sitoutumista henkeen ja vereen, aamukahviin ja iltateehen, lupauduin johonkin pitkäaikaiseen. Tämän viikon aikana jonkun internet - sällin pitäisi tulla se asentamaan -tai jotain siihen suuntaan. En oikein ymmärtänyt koodi-kieltä.
Harmikseni huomasin, että koneeni on altis Viruksille. Voi Perse. Onneksi minä juon beroccaa.

Sekoamis-pisteeni on vaihtunut huutomerkkiin, tai kysymysmerkkiin. Mutta minultahan ei odoteta mitään siiheen suuntaakaan. Sillä omaan järkevyyttä ja ajattelukykyä. Tuntuu, että silloin kun on meneillään flippaus-meininki, muut ajattelevat että nyt on meneillään jotain suurta. Vaikka asia voisi olla ihan pienikin. Tai keskikokoinen. Tai ajattellaan vähäpätöisenä asiana. Joskus näen, luulen näkeväni sen heidän silmistään. Sen tietynlaisen pakokauhun, säikähdyksen tai välttelyn. Ehkä tämä työ, jossa yritän ymmärtää, yritän olla järkevä, kun toinen ei jaksa tai ei omaa siihen vielä tarvittavia taitoja, syö minun asiat ja tunteeni. Tai kun kykenen kenties auttamaan muita pikku ongelmissa, osaan myös ratkoa ne omalta kohdalta. Tietenkään se ei ole niin. Ellen sitten syrjäytä tunteitani. Syrjäytä itseäni.
Osaan kaiketi kuunnella, osaan saada ihmiset kertomaan minulle, tahdonkin asian olevan niin. Toisinaan en. Toisinaan tunnen siitä syyllisyyttä. Tai turhautuneisuutta.
On hetkiä. Ne hetket ovat kammoksuttavia. Sillä silloin minä en jaksa kuunnella, en jaksa neuvoa, keksiä vastauksia, en jaksa tukea, en vain jaksa olla vahva.
Muistan erään kerran muutamia vuosia sitten, jolloin eräs henkilö kertoi minun muuttuneeni, olin tullut heikoksi. "Sä olit ennen paljon vahvempi, kannoit ittees. Nyt sä oot jotenki romahtanut. Sä et ees itkenyt ennen. Sä tuit meitä, mua."
Jälkeen päin hän kertoi, että hän oli silloin tavallaan menettänyt ihmisen, johon oli voinut nojata ja tukeutua pelkäämättä että se sortuisi. Samalla hetkellä näin itseni pakkaamassa tavaroitani ja lentämässä pois.
"Hitto mä mikään kivi oo" ajattelin. Olin aina muka pärjännyt horjumatta. Olin. Tottakai olin. Mutta minulla olikin erilaisia selviytymiskeinoja. Ja kun keinot olivat lopussa, sain voimaa lähdöstäni. Ja kerrankin, sain elää itselleni.
Että niin.. No tuen vieläkin. Tietenkin.
Viime vuoden sain olla oma itseni, heikkonakin. Ilman, että kukaan kyseenalaisti. Minulla ei ollut menneisyyttä heidän kanssaan, minulta ei odotettu yhtään mitään. Pystyin sekoamaan ilman, että tunsin syyllisyyttä. Pystyin iloitsemaan ja lujaa. Nauramaan äänekkästi. Hiljaa vedet silmissä.
Vieläkin pystyn. Miksen. Mutta pelkään silti. Ymmärrän, että ei voi juuttua paikoillaan miettimään liikaa. Asiat ovat ohimenevia jollakin tapaa. Silti ymmärrän jäljet, joita kokemat asiat ihmiseen jättävät.
Minuun jälki jätti ison aukon. Joka toisinaan on hiljaa, toisinaan huutaa -ymmärrystä.