Sanot
että sanani ovat kauniita,
mutta voiko sanoista elää?
Minun sanani ovat vettä ja leipää
Minun sanani ovat rypäleitä ja viiniä
Minun sanani ovat aasin, tamman, äidin maitoa
Minun sanojani voit syödä ja juoda
sydämesi kyllyydestä
kunnes olet kylläinen
ja hilpeästi juovuksissa
Kunnes nukahdat ja unohdat
että sait minulta

vain sanoja

Joululahjat hankittu. Hyvin moni niistä oli itselleni, mutta olen ollut hyvin kiltti kuluneen vuoden. Tai yritän vain pedata kuusen alle mahdollisimman monta pakettia, jotta vaikuttaisin olleeni kiltti. Öh.

Ensi vuonna alan tekemään niitä itse. Heti kesän loputtua.

Yskä ei hellitä. Ei sitten millään. Hitto vie.

Sairausloma jatkunee..

Kaunis ääneni soundaa matalalta ja kohisten. Kuin Radio Cityn taajuus. Öh. Olisi pirunmoista olla radiotoimittaja, jos niikseen tulee. Niikseen? Niikse? Mikä on Niikse? Niiksessä? Niikselle?
Mistä tuon tähän nyt repäisin.

Maailman kaikkeuden über idiootti-äijien vallankaappausyritys jäi yritykseksi.
Neiti -En-Palvo-Saatanaa-Harrastuksenani-Vaan-Se-On-Elämäntapani-
sai solisluut ja kyynärvarret hemmojen kurkkuun ja syvälle. Kolinkolin.
Tämä Neiti -Kurkut-Silmille-Ja-Sassiin- oli äimän käkenä. (Siis ne syötävät, jääkaappikurkun viilentävät ja kosteuttavat viipaleet.) (Ei siis se kurkku, jossa on nyt toisilla luita ja minulla silkkaa kipua.) Kukkuu.

Epätoivoisesti olen yrittänyt käpötellä bambi-koivillani elämäni viikkoa eteenpäin. Luiskahduksia on tullut aika ajoin. Kerran oikein kovasti. Eilen itseasiassa. (Joku nyt ei pääse rapusta sisään, kun tuota summeria pitää painaa niin kovasti, että kuolleetkin herää joukkohaudoistaan.)
Niin, että Jeppe kamppasi minut Kaivopuiston lumisella nurmella. Luiskahdin. Ja toiset kerrat olen luiskahtanut vehreimmille nurmille, maltaiden ääreen. Kuulostaapa kamaluudelta, vehreimmille nurmille. No joka tapauksessa, glögien ja oluiden nurmille! Sinne! Kuiva kurkkuni janoaa kostuketta! Ääni janoaa.. selkyyttä.

!Neljä yötä jouluu on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen..!

Arki. Töissä jälleen räppia ja verta. Onhan sitä muutakin. Yhteiset kokemukset vahvistavat. Toisinaan on hyvä löysätä.

Vapaa-aika. Alennusmyynnit, kenkäpareja loputtomiin. Urheilua, kivistävät lihakset, lisäravinteita ja avocadoa. Pikkujouluja ja ystävien puheluja.

Todellisuus. Elämä ei anna koskaan sen enempää kuin mitä ihminen pystyy kantamaan. Totta vai tarua? Nyt kannan flunssa-virusta kuumeineen.

Loosen pikkujoulut eilis-iltana. Hyvät pöperöt.

Mutta
-Milloin opin välttämään katastrofit?
-Miksei elämäni voisi olla yksinkertaisempaa?

Miksi aina mokaan?

Täytyy varmaan taas käydä löytämässä itseni.

Niin joo,
Santa Lucia.

Ei ole mennyt päiväkään, kun kaikki on osoittautui oikeaksi -
tyttö soitti hänelle ja pyysi tulla käymään yöllä.
Tekemään tytölle kupit teetä ja kuuntelemaan hiljaa,
tytön alkaessa
luetella viimeisintä listaa kusipäistä, jotka ovat tallaneet hänen sydäntään.

Hän näkee tyttöä yökerhoissa, näkee tyttöä baareissa,
kattohuoneistojen jatko-juhlissa, tai tunkeutumassa ystävien autoihin.
Ja he puhuvat säästä sekä kuinka tyttö hukuttaa tuskansa juomaan
Ja hän nyökkää eikä ikinä uskalla kertoa tytölle mitä ajattelee.

Tyttö on kesät hänen vierellään
mutta talvet häntä ilman.
Ja tyttö itkee teehensä;
että on salaisesti yksinäinen.
Ja voi poikaa, mikä hän on mitään tekemään?

On hänelle selvää,
mutta tyttö ei näytä ikinä näkevän.

Että se ei ole kiinni niistä päivistä, jolloin kaikki osoittautui oikeaksi.
Ei, se on enemmänkin niistä hetkistä, jolloin tyttö soittaa hänelle yöllä.
Tekemään tytölle kuppeja teetä ja pesemään huolet pois tytön mielestä.
Ja hän vetää kivun pois hitaasti, laittaa tytön nukkumaan.

Hän sujauttaa tämän tiedon
heidän keskusteluihin.

Mutta tyttö ei ikinä näytä kuuntelevan,
tyttö ei ikinä näytä näkevän.

Lontoon ystävän levyn toi posti.

Punainen sohvani on nykyään valkoinen.

Päiväpeitteeni viininpunainen.

Työ on perseestä.

Paljon, paljon urheilua.

Kuumaa kaakao.

Elokuvia.

Itsenäistä.

Kohtaamisia.

Joskus tuntuu raskaalta.

Ajoittain.

Välillä onnellinen.

Välillä murheellinen.


Voisi sitä sitten vaikka nukkua.


Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Ihana valkea joulukuu! Korkiat nietokset ja kaunis, kirpeä pakkanen.

-Nii varrmaa.

Pikkujoulut juhlittu firman piikkiin. Uh. Astelin siellä kuin keijukainen (täysin uudet kengät jaloissa) ja join kuin luolamies. Sivistyneesti kerrassaan.

Maukas illallinen aloitti illan. Ah. Kosteahko taksijono päätti. öh.

Taisinpa muuten ilmoittaa jäsenyyteni +-40 hiphop -tanssiryhmään. Pakkohan se oli kun ylemmät pomot pyysi.

Olen aivan varma, että iloisuuteni ja onnellisuuteni välittyi monille, ja kosketin monen kanssajuhlilan sielua pysyvästi. Varmuudella en voi kuitenkaan sanoa, häiritsikö myös jotakuta yltiöpäinen, kirmaileva ja keimaileva iloisuus. Toisaalta, se oli hallittua, lennokasta ja välitöntä.

Jaoin monien kanssa jalot tanssitaidot ja sulauduimme jok'ikinen parketille kuin kotiimme. Maassa maan tavalla, niin myös kodissa.

Ja mikä parasta, yhteinen positiivinen kokemus luo ihmeitä aikaan.

Kiitos tunteesta, joka loi minut Brysselin tunnelmiin.
Kepeää.

Kiitos.