to 24.elokuuta

Taitaa olla aikaa kulunut viimeisestä merkinnästä. Ja edellinenkin oli aika "laitonta" meininkiä. Runo. Pah. Voisi kuitenkin sanoa, että olen kaiken ajattelullisen toiminnan, pohtimisen ja niin edespäin, käyttänyt itseni viihdyttämiseen; lukemiseen. Ja kun kunnon kirjoihin pääsen käsiksi, en nyt sitten tarkoita mitään über -ajattelijoiden kirjoituksia tahi kunnon tiiliskiviä, vaan kunnon kirjoja minunlaiseni ihmisen viihdyttämiseen, en tohdi lopettaa ennen kuin viimeinen sivu on käännetty. Siinä välissä, lukemisen ja viimeisen sivun, teen vain pakolliset toiminnot; syön, nukun ja käyn töissä sekä tapaan ystäviä. Hetket yksin on pyhitetty kirjalle.
Nyt kuitenkin, viimeinen kirja luettu erään kirjailijan suomennoksista, jonka myös koiruus luki, tosin hieman raadollisemmin ja raateli sen, joten voin taas antaa aivojeni sulavasti rullata jotain keskinkertaista ulos koneelle.

Perjantaisin minulla on etuoikeus saada yhdeltä rakkaus-runoilijalta runo sähköpostiin. (Saa tämän naisen tunne-elämään pientä pehmeyttä..) Ja tänään perjantaina oli tullut sellainen jälleen, joks minusta se oli kerrassaan mainio. Sillä nykyäänhän meillä on toisinaan tarve, joskus jopa aina alitajunnassa, saada asiat itselleen suotuisaksi taikka omaksi, tehdä ehkä jopa muiden epäonneksi tekoja; keinoja kaihtamatta tai piittaamatta hyviksi luetuista, kohteliaista käytöstavoista tai joskus jopa vallitsevista laeista. Eikö näin? Minä ainakin voin nostaa käteni ilmaan myöntymisen merkiksi.
Mutta kerrassaan oli ihanaa lukea tässä aamusella teksti, jossa kehoitettiin hinnalla millä hyvänsä, että mitään muuta ei kannata tehdä, kuin rakastaa hillittömästi, hintaa kyselemättä.


No, ehken kuitenkaan ihan hinnalla millä hyvänsä, on minulla vielä ennakkoluuloja ja kyllä toisinaan, ehkä aina, kysyn kyllä hintaa, sillä ylpeys on pirunmoinen kaveri. Mutta tuo virke, on silti mainio. Kaikesta huolimatta.