Asuntoja katsellessa saan päästää mielikuvituksen valloilleen miten rakentaisin oman pikku pesän, jossa asuisin seuravaat vuodet.
Laitankin sängyn tuohon, ja tuon seinän voisinkin maalata ja tuohon sopisi uusi traakkipuuni, jonka katveessa hörppisin aamukahvia ja nauttisin iltateestä. Kulmaan laittaisin läppärini, ikkunani muuhun maailmaan. Keskustelisin ystävilleni ympäri maailmaa ja kuuntelisin sointuja jazzin.
Seuraavana päivänä odotan kuumeisesti kännykkäni pirinää;
enemmän kuin yhdenkään miehen lupaamaa soittoa; enemmän kuin sitä puhelua, joka saa sinut hymyilemään pelkästään kun kuulee äänen; tokkopa silloin aina väliä kuinka paljon sieltä tulee niitä "muka totuuksia ja lupauksia".
Sillä tässä ratkaisee lause. Joka muuttaa kaiken.
En pysty itseäni huijaamaan, enkä liikoja toivomaan, en valkoisia valheita tai niitä tummempia kuulemaan. Se kun ei ole millään lailla ole mahdollista.
Miksen aina voi ajatella näin.
Sitten elämä ei olisi toisinaan yhtä surrealistista, kuplivaa, hykertelevää. Olisi tylsää. Ja Ikävää. Liian totuudemukaista. Kait.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti